Tarinat

Meistä monilla on unelmia, joita joutilaina hetkinä vaalimme. Ihmisellä on vilkas mielikuvitus ja kyky haaveilla toisenlaisesta elämästä, asioista joita haluaisi tehdä sitten, kun joskus on aikaa ja mahdollisuus haaveiden toteuttamiseen. Ehkä sitten eläkkeellä, moni ajattelee. Useimmat haaveistamme jäävät toteuttamatta siksi, että ne eivät olleet aitoja toiveita vaan enemmänkin harmittomia ajatusleikkejä. Haaveileminen on mukavaa ja myös terveellistä ajanvietettä. Mukavien asioiden ajatteleminen vapauttaa hyvän olon hormoneja ja kohottaa mielialaa. Joillakin näistä ajatusleikeistäkin saattaa kuitenkin olla vakava pohja. On aivan mahdollista, että ihminen on tehnyt koko elämänsä valintoja muiden ohjaamana, itseään kuuntelematta. Tämä on hyvin yleistä. Esimerkiksi vanhemmat usein hyvää hyvyyttään ohjaavat lapsiaan urille, joiden arvelevat tuovan heille turvallisuutta hyvän toimeentulon kautta. Kirjassaan Viisi viimeistä toivetta saattohoitaja Bronnie Ware kertoo ihmisten katuvan kuolinvuoteellaan eniten sitä, etteivät he ole eläneet omannäköistään elämää eivätkä sallineet itselleen onnea. Kukaan ei kuulemma sure pientä pankkitiliään tai vaatimatonta ansioluetteloaan tai edes virheitään vaan sitä, että jättivät jotain itselleen tärkeää tekemättä. Onko jo liian myöhäistä? Olemme tottuneet ajattelemaan elämää prosessina, joka noudattaa ennaltamäärättyä ja -sovittua kaavaa. Kun ihminen lähestyy kuudenkympin rajapyykkiä, alkaa hän yhteiskunnan silmissä olla eläkeiässä. Hänen parasta ennen -päiväyksensä on menossa umpeen ja häneen liimataan poistolappu, kuten ruokakaupoissa tehdään vanhentumassa oleville elintarvikkeille. Ajatus eläkkeelle siirtymisestä juuri 65-vuotiaana on peräisin Otto von Bismarckilta. Hänen elinaikanaan saksalaisten elinikäodote oli alle 40 vuotta. Nyt se on yli 80. Suuri osa ihmisistä elää tätäkin vanhemmiksi ja pysyy täysin tai osittain työkykyisenä ja myös työhaluisena elämänsä loppuun. Jos siis kuusikymppisenä vanhat jo haudatut haaveet alkavat poltella, niin ei niitä kannata hautaan jättää ainakaan siksi, että olisi liian myöhäistä tehdä niille jotain. Jos on aina unelmoinut kirjan kirjoittamisesta tai kahvilan perustamisesta tai vaikka hula-tanssin oppimisesta, niin mikä estää kokeilemasta, miten nämä sujuisivat? Suolia polttava aurinko Julkaisin itse ensimmäisen kirjani 57-vuotiaana. Sitä kirjoittaessani tajusin, että olin aina halunnut kirjoittaa. Tajusin myös, että kirjoittaminen sujui minulta paljon paremmin kuin kaikki se palkkatyö, jota olin kunnon kansalaisena tehnyt. Kirjoittaessani pääsen aina virtaukseen eli flow-tilaan. Tunnen eläväni. Se on ihana tunne. Löysin kirjoittamisen opeteltuani meditoimaan. Meditoimisen taas löysin viisikymppisenä elämäni kulissien kaaduttua yksi toisensa jälkeen. Päädyin opiskelemaan meditaatio-ohjaajaksi mutta ohjaamisen sijaan aloinkin kirjoittaa siitä, miten voisimme elää mahdollisimman hyvän elämän, jossa olisi mahdollisimman vähän kärsimystä. Tämän kysymyksen pohtiminen nimittäin kiinnostaa minua enemmän kuin mikään muu ja koska kirjoittaessani saan vastauksia kysymyksiini, en aio lopettaa kirjoittamista ennenkuin on terveyssyiden takia aivan pakko. Kirjoitusvirtaus on ihana puhtaan läsnäolon tila, mutta tekstin saattaminen kirjaksi on kaikkea muuta kuin ihanaa. Se on työtä. Se on usein turhauttavaa ja tuskallista ja uuvuttavaa. En voi suositella sitä ainakaan kenellekään sellaiselle, joka etsii onnea ja tasapainoa ja helppoa elämää. Kirjoittaminen on myös erittäin huonosti palkattua. Se saattaa johtaa köyhyyteen. Sen eteen voi joutua uhraamaan omaisuutensa ja säästönsä, ehkä jopa terveytensä. Mutta jos sisimmässä riehuu sellainen palo, jota runoilija Charles Bukowski kuvaa runossaan So You Want To Be A Writer (Haluat siis kirjailijaksi), että teksti syöksyy sisuksistasi kuin raketti ja aurinko sisälläsi polttaa suolesi ja sinun on pakko kirjoittaa, muuta mahdollisuutta ei ikävä kyllä ole. No, Bukowski oli omanlaisensa persoona ja taipuvainen ylisanoihin. Minun suoliani ei aurinko suoranaisesti polta mutta toisinaan teksti kyllä syöksyy minusta rakettina. Vaikka olen joskus jopa katunut koko hommaan ryhtymistä, erityisesti taloudellisista syistä, olen kirjoittamiseen kuitenkin koukussa. Tähtikirkas yö Huonoilla hetkilläni muistelen ruotsalaista vastikään eläkkeelle jäänyttä naista, jonka tapasin Port Vilassa Vanuatulla asuessani. Hän oli purjehtinut Tukholmasta Vanuatulle vastavihityn miehensä kanssa, vaikka ei ollut koskaan aikaisemmin purjehtinut. Lähellä Fidzi-saaria he olivat joutuneet mini-sykloonin kouriin ja melkein hukkuneet Tyyneenmereen (joka ei ole koskaan tyyni). Kun kysyin (ällistyneenä) mikä sai hänet (kuusikymppisenä)  lähtemään tuollaiseen (järjettömään) reissuun, oli vastaus: Onhan se välillä aika kauheaa mutta sitten tulee se yksi (melkein) tyyni tähtikirkas yö ja se on niin ihana kokemus siellä veneessä, keskellä aavaa merta, että se korvaa kaikki kärsimykset. Tuo sopii minusta moneen muuhunkin asiaan, kirjoittamiseen, yrityksen perustamiseen, maratonin juoksemiseen, talon remontoimiseen jne. Lopputuloksesta saatavaa iloa syventää sen eteen tehty työ. Mukavuusvyöhyke on syystä nimeltään juuri mukavuusvyöhyke. Siellä on leppoisaa ja mukavaa. Kaikki mitä todella haluamme, on kuitenkin sen ulkopuolella. Näin ainakin sanotaan. En ole tästä aivan varma mutta sen tiedän tutkimusten todistamaksi asiaksi, että pieni paine on meille terveellisempää kuin täysi joutilaisuus. Kohtuullinen stressi ja aivojen haastaminen saattavat jopa vähentää dementiariskiä. Jos sisimmässäsi on laulu, joka haluaa päästä ulos, kannustan kokeilemaan. Älä jätä asioita tekemättä ainakaan siksi, että se olisi liian myöhäistä. Älä myöskään usko, mitä ympäristö sinulle uskottelee. Et ole liian vanha. Olet juuri sopivan ikäinen ja paras versio itsestäsi. Ikä ei ole numero vaan osoitus kokemuksesta ja kypsyydestä. Korkeassa iässä ei ole todellakaan mitään hävettävää. Päinvastoin. Maailma on nyt sellaisessa jamassa, että meitä kaikkia tarvitaan sen pelastamiseksi ja kokeneita konkareita todellakin tarvitaan. Minä aloitin muuten juuri hula-tanssin opiskelun. Olen aina ollut kankea kuin koivuhalko ja kuvitellut, etten saisi lantiotani liikkeelle mutta nyt, 63-vuotiaana, en ole enää asiasta niin varma. Toistaiseksi tulokset ovat olleet vaatimattomia mutta jatkan silti, sillä havaitsin polynesialaisen perinnetanssin harrastukseksi, joka tuottaa minulle puhdasta iloa. Millaisia ilon hetkiä olisinkaan menettänyt, jos en olisi uskaltanut kokeilla vain siksi, että pidin itseäni liian vanhana? Kirjoittaja: Kati ReijonenKati Reijonen on muotoilusta väitellyt tohtori, meditaatio-ohjaaja, kirjailija, bloggaaja, podcastaaja, äiti ja yksivuotiaan Lilin mummo. Hänen seuraava kirjansa Iso Äitiys mullistaa käsitykset mummoudesta. katireijonen.com

Kello pirisee syksyisen koleana aamuna. Pimeys tuntuu nielaisevan harvat valot ja kaatuvan päälle. En millään jaksaisi nousta sängystä, mutta on pakko nousta ylös ja valmistautua töihin. Työsopimus velvoittaa ja työyhteisö odottaa. Tuntuuko tutulta? Tilanne voi olla varsin toisenlainen, jos töihin ei tarvitsekaan lähteä tavalliseen tapaan joka aamu. Kun ennen eläkeikää työssä on pitänyt käydä tienaamassa sekä senhetkistä että tulevaa toimeentuloa, työnteko eläkeläisenä saattaa parhaimmillaan tuntua vapaaehtoiselta panostukselta omaan elämänlaatuun. Ainakin niin kauan kuin siitä ei tee itselleen mitään pakkopullaa. Miksi siis vaihtaa vapaaehtoisesti jo kertaalleen tienattu joutilas arki iloisesti poreilevaan työpäivään? ”Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen”, totesi jo Voltaire aikoinaan. Yleensä vaihtelu myös virkistää. Jos työjaksot pystyy itse suunnittelemaan ja sovittamaan muun elämäntilanteen ja menojensa mukaan, voi väliaikoina taas toteuttaa omia toiveitaan, matkustaa, harrastaa ja kuntoilla.  Saattaa olla myös palkitsevaa huomata, että omille taidoille löytyy vielä käyttöä. Samalla työn tohinassa muisti ja aivot saavat tuiki tarpeellista verryttelyä. Jatkuvasti samana pysyvä kotiympäristö voi vähitellen alkaa tympäistä ja ahdistaa. Se ei tarjoa enää vaihtelevia ja tarpeellisia ärsykkeitä intuitiollekaan. Mielenkiinto ja innostus latistuvat. Vaikka herra Kahnemanin mukaan intuitio ei ole aina luotettava päätöksenteossa, rohkenen väittää, että ainakin luovuus siitä pitää. Sitä paitsi ajan hengessä mukana pysyy parhaiten, kun menee sinne, missä tapahtuu ja luodaan jotain uutta. Uudet sosiaaliset tilanteet haastavat sopivasti myös kokenutta tekijää. Ihmisten kohtaaminen ei ehkä vähään aikaan ole ollut jokapäiväistä tai itsestään selvää. Ikääntyneillä henkilöillä kuitenkin jo on sitä tarpeellista sosiaalista pääomaa,joka nykyisessä työkulttuurissa tuntuu välillä häviävän jonnekin. Kun työnteon houkuttavuutta arvioi, sen tuoma rahallinen lisäansiokaan ei ole vähäisin tekijä, ainakaan yksin elävälle. Välttämättömät menot kun ovat lähes samoja, oli sitten ansiotyössä tai eläkkeellä. Moni eläkeläinen tippuu työsuhteen loputtua kaikkien työsuhde-etujen ulkopuolelle. Jos esimerkiksi työpaikassa on ollut työterveyshuolto, omat menot jopa kasvavat. Ensimmäisenä tingitään vähemmän välttämättömistä menoista. Kun jotkut kulut kasvavat, on tingittävä toisista. Aina ei eläkeläiselle ole tarjolla eläkeläisalennuksiakaan. Onnellista olisi, jos voisi ja saisi tehdä työtä, josta todella pitää ja jota tekee mielellään. Kaikkein mieluiten tekisin itse jotain sellaista työtä, jossa voi yhdistää työn ja harrastuksen; kirjoittamisen, lukemisen, luonnon, käsityöt. Muodolliset pätevyysvaatimukset saattavat tietysti muodostua kynnykseksi, mutta optimistinen ja utelias luonne ei siihen kompastu. Toisaalta monta koulutusmankelia läpikäynyt osaa jo soveltaa oppimaansa ja tietää, miten kartuttaa edelleen osaamistaan. Uuden oppiminen voi haastaa sopivasti konkarinkin. Työ tekijäänsä opettaa pätee tässäkin.

Päivät lyhenee ja luonto valmistautuu värikkäästi tulevaan talveen. Aamuisin verhoja avattaessa voi nähdä hennon huurrekerroksen puissa ja nurmikossa, ja koska olen nyt eläkkeellä, minulla on mainio tilaisuus ihailla tuota näkyä rauhassa, kuppi kuuma kahvia kädessä. Tässä lokakuun lopulla alkaa kolmen kuukauden rajapyykki lähestyä tätä uutta elämäntilannetta ja on ehkä aika vähän pohtia, mitä on nyt tapahtunut ja millaisia ajatuksia päässä on pyörinyt viime kuukaudet.  Tämä vapaa-aika alkoi käytännössä heinäkuun alussa ensin kesälomana ja siitä yhden virallisen työpäivän jälkeen täysipäiväisesti eläkkeenä. Aika outo oli tilanne elokuussa, kun omaan mieleen alkoi pikkuhiljaa iskostua ajatus siitä, ettei töihin tarvitse mennä enää koskaan, ellei itse halua. Tunne oli jotenkin epätodellinen ja outo, takana on kuitenkin viidenkymmenen vuoden ajanjakso enemmän tai vähemmän työelämässä.  Lomalla vai eläkkeellä, onko sillä eroa? Ensimmäiset viikot oli lähinnä ihmettelemistä ja tietenkin loppukesästä nauttimista, ilman kiirettä, aikatauluja tai deadlineja. Aika kului rattoisasti kotikaupungissa turistina turistien joukossa, kahviloissa istuskellessa, torilla kuljeskellessa ja ihmisiä katsellen. Sääkin suosi sen verran, että käsivarretkin sai vähän kesäistä väriä pintaan. Alkanut eläkeaika tuntui lopulta vain jatketulta kesälomalta, hetkittäin jopa tuli sunnuntaiahdistus jostain selkäytimestä. Mutta kun tajuntaan nousi tieto siitä, ettei maanantaina tarvitsekaan lähteä töihin, tuo ahdistus katosi hyvin nopeasti.  Tämän uuden tilanteen epätodellinen tunne nostaa edelleen päätään aika usein. Ajoittain tulee kysyttyä itseltään, että onko tämä nyt oikein tai luvallista. Fyysinen kunto on kohtuullinen, siksi joskus herää pieniä syyllisyyden tunteita. Varsinkin kun kuulee muiden ihmisten puheita työkiireistä, stressistä ja työn kuormittavuudesta. Juuri niistä asioista joiden kanssa tuli itsekin painiskeltua vielä vain vähän aikaa sitten. Monesti on joutunut vakuuttelemaan itselleen, että “Hei, sinä olet oikeasti ansainnut tämän”. Ja onpa tullut parikin kertaa tarkistettua eläkevakuutusyhtiön palveluista, että onhan tämän nyt oikeasti totta. Totta se näyttää olevan, eli kukaan ei ole tehnyt massiivista virhettä ajanlaskun kanssa. Postilaatikkoon tullut eläkekortti ja kerran kuukaudessa tilille tippuvat roposetkin sen vahvistavat. Toimeentulosta Talous on tietenkin iso osa eläkkeelle jäämistä. Tulotaso pienenee oleellisesti ja on mietittävä paljon tarkemmin miten rahaa voi käyttää. Ihan kaikkiin heräteostoksiin ei ole oikeasti varaa, vaikka kertyneellä eläkkeellä tulee toimeen ihan kohtuullisesti. Toisaalta myös menopuolella on tapahtunut jonkinlainen muutos, päivittäismenot on myöskin jossain määrin vähentyneet, joten lopputulos on täysin hallittavissa. Ja nythän on aikaa juosta tarjousten perässä, eli yhtä säästöähän tämä on. Minä olen siinä suhteessa onnellisessa tilanteessa, että entinen työnantaja on ollut halukas tarjoamaan minulle myös jonkin verran ihan oikeita töitä ns. 0-sopimuksella. Niitä olen saanut tehdä sitten omaan aikatauluun ja motivaatioon nähden sopivasti. Saa pääkoppa välillä ajateltavaa ja pankkitili pientä lisää. Ja edelleen on harkinnan alla ajatus kevytyrittäjyydestä ja sitä kautta vaikutuksia sekä ajankäyttöön että taloustilanteeseen.  Uudelle uralle? Aiemmin olen puhunut ja kirjoittanut myös uudesta “urasta” vaikkapa Youtube-sisällön tekemisestä. Siinä olen siirtynyt sanoista tekoihin ja olen eläköitymisen jälkeen tuottanut joitain videoita sosiaaliseen mediaan. Mielenkiintoista puuhaa kieltämättä. Aiheen miettiminen, aineiston kuvaaminen ja sen editointi julkaisukuntoon vie kyllä nopeasti ajatukset tylsistymisestä pois. Helposti saa kulumaan puoli päivää lyhyenkin videon tekemiseen. Eli varsinaisia ajankäyttöön liittyviä ongelmia ei ainakaan vielä ole minulle tullut. Ja nyt tässä viimeaikoina olen pakottanut itseni aktivoitumaan myös liikkumisen osalta. Pieniä kävelyretkiä ulkona luonnossa ja selkäjumppaa ihan kotioloissa, kun salilla käyminen ei ole oikein minun juttuni. Noista liikunnallisista aktiviteeteistä saa myös kontenttia juutuubiin. Unen laatu ja myös määrä on jonkin verran parantunut, hitaat aamut tuntuvat sopivan itselleni oikein hyvin. Kaiken kaikkiaan olen vähentänyt paljon muun muassa kelloon tuijottamista ja välillä on pitänyt tarkistaa jostain, mikä viikonpäivä milloinkin on sattunut olemaan. Niinkuin sillä nyt olisi juurikaan merkitystä, pääasiassa kaikki päivät on olleet hyviä  🙂  Kaikkia mielessä pyörineitä ja edelleen pyöriviä ajatuksia on vieläkin vähän vaikea pukea sanoiksi, on tämä tilanne kuitenkin yhä aika uusi ja outo. Ainakaan vielä en ole kokenut tai tuntenut sitä tarpeettomuuden tunnetta mistä olen kuullut monen eläköityneen puhuvan, toivottavasti sitä ei tule tulevaisuudessakaan. Paljon on siinäkin suhteessa omasta itsestään kiinni, mahdollisuuksia tehdä itsensä tarpeelliseksi kuitenkin on, ne pitää vaan itse etsiä ja löytää. Tässä on suomalainen mies edelleen oppimisen tiellä. Tervetuloa seuraamaan eläkeukon elämää myös YouTubessa: https://www.youtube.com/timohirvonen59 TerveisinTimo HirvonenSavonlinna Lue Timon edellinen blogi: KLIKKAA TÄSTÄ

Vaikka tuntuisi, ettei omassa elämässä mikään muutu, lopulta kaikki muuttuu suuntaan tai toiseen. Kauas karkasi nuoren Lean urahaave joskus, mutta sen tilalle tuli jotain muuta. Tuli kokemuksia ja elämyksiä. Tie vanhuuteen on ollut mutkia ja yllätyksiä täynnä. Muutokset eivät aina ole olleet miellyttäviä. Kaikkein suurimmissa ja ikävimmissä elämäni muutoksissa olen jäänyt mykäksi, tuntenut suurta surua ja oloni voimattoman ulkopuoliseksi. Kuitenkin myöhemmin niin työssä kuin yksityiselämässäkin aiemmat kokemukset ovat olleet alitajuisena apuna ja opettaneet edes jotenkin selviytymään. Siitäkin huolimatta epämiellyttävä muutos voi nakertaa paljonkin henkisiä voimavarojani. Konkarina työelämä on tuntunut usein hyvinkin kaoottiselta. Viimeisimmässä ja pisimmässä työsuhteessani IT-palvelualalla yrityksen nimi, toimitusjohtaja, lähin esimies, työkaverit, työpaikkani fyysinen sijainti ja työtehtäväni vaihtuivat moneen kertaan. Yhteenlasketut työvuodet ovat työtunteina järkyttävän suuri määrä aikaa, vaikka useimmat muut ovat tehneet työtunteja huomattavan paljon enemmän. Silti viisi vuotta sitten, ennen eläkkeelle siirtymistä, päällimmäisenä ajatuksena oli: missä määrin olen elämäni ohjaksissa sitten? Miten voisin tehdä eläkeajastani paremman ja omanlaisen? ”Miten voisin tehdä eläkeajastani paremman ja omanlaisen?” Vapaaehtoistyö on tuonut uusia ihmissuhteita, säännöllisyyttä ja vaihtelua eläkeajan arkeen. En koskaan ole erityisesti viihtynyt suurissa ihmisjoukoissa, mutta hakeutuminen muiden pariin ajoittain on lievittänyt ulkopuolisuuden tunnetta. Samalla saa virikkeitä kaikille aisteille. Vapaaehtoistyö käsityökerhossa on auttanut myös arvottomuuden tunteeseen ja laventanut kokemusmaailmaani. Koen esimerkiksi käsityöt hyvin terapeuttisena puuhana. Vapaaehtoistyö ei kuitenkaan ole lisännyt taloudellisen turvallisuuden tunnetta. Pari vuotta eläkkeellä oltuani aloin katsella rekrytointiyritysten nettisivuja ja lähestyin sähköpostitse joitakin työnantajia. Halusin tehdä työtä, jonka vanheneva kehoni kestäisi natisematta ja johon tunsin omaavani resursseja. Ei säännöllistä pitkää päivää liian usein vaan jotain mielenkiintoista ja haastavaa silloin tällöin. Kirjoittaminen oli ollut harrastukseni jo 90-luvulla. Itsetunto koki jonkinlaisen kolauksen, kun kukaan ei vastannut. Lopulta tärppäsi. Siinä missä sanottavaa ei ole saanut muuten ilmaistua, kirjoittaminen on ollut luonteva itseilmaisun keino ja auttanut jaksamaan henkisesti ja fyysisesti. Se on oiva tapa vähentää stressiä silloin, kun keskustelukumppania ei ole. ”Lopulta tärppäsi. Siinä missä sanottavaa ei ole saanut muuten ilmaistua, kirjoittaminen on ollut luonteva itseilmaisun keino ja auttanut jaksamaan henkisesti ja fyysisesti.” Joskus huomaan pyöriväni kotona sinne tänne kuin väkkärä. Tavarat löytyvät paikoista, joista niiden ei soisi löytyvän. Keskittyminen on hukassa. Sen jälkeen liimaan oviin tarralappuja, joissa kehotan itseäni ryhdistäytymään asian suhteen. Asia ei pääse unohtumaan. Asioiden luettelointi välillä paperille auttaa muutenkin hahmottamaan ne konkreettisesti ja toimii muistin tukena. Kännykän kalenteri on myös hyvä apu. Omassa kännykässäni siihen voi liittää hälytystoiminnon, jonka saa vieläpä toistettuna. Kun dingelis dong pärähtää ilmoille useaan kertaan, ei huonomuistisinkaan voi olla huomaamatta. Tiedonjanoon ja hetkittäisiin kykenemättömyyden puuskiin on auttanut avoin mieli, terve  uteliaisuus, kirjasto ja internet. Jos tieto tulvii ’yli äyräiden’, lepuutan aivojani lähtemällä ulos luontoon, metsän hiljaisuuteen tai ottamalla päivänokoset. Kunnon yöuni on silti tarpeen. Sen jälkeen jaksaa taas touhuta. Eläkeläisenä ei aina tarvitse olla niin ’asiallinenkaan’. Joskus harvoin kohdalle osuva lastenhoitajan sijaisuus lasten päiväkerhossa on ollut  melkoinen elämys. Kun viisivuotias ottaa eläkeläistä kädestä, katsoo silmiin ja sanoo ”tuu täti leikkiin”, päivä on pelastettu! Kirjoittaja: Lea AhopaloLea on liike-elämän monipuolisissa tehtävissä työuran tehnyt, jo muutaman vuoden oloneuvoksettarena. Puutarhapalstan viljelyn, käsitöiden ja lukemisen ohella Lea seuraa luontoa ja ihmettelee maailmanmenoa. Lea toimii myös Nextmilen freelance kirjoittajana.

Kärpänen surisi lasitetun parvekkeeni ovenraosta mahtaillen sisään. Se kaarsi pienessä kaksiossani muutaman kierroksen ympäri kuin tarkistaakseen, millaiseen paratiisiin se oli lentänyt. Sitten se asettui kukkapurkkiin, johon olin juuri vähän aiemmin lisännyt kanankakkaa. Epäilemättä se tunsi olonsa kukkapurkissa kotoisaksi, koska viihtyi siinä niin kauan. Oikaisen kevyen lounaan päätteeksi itseni hetkeksi olohuoneen sohvalle. Olo on raukea. Mutta jo tovin kuluttua kärpäsen surina havahduttaa minut taas. Se laskeutuu käsivarrelleni, surisee korvani yllä, pyörii siinä jonkin aikaa ja lähtee sitten taas matkoihinsa. Tällä kertaa se pysähtyy kattoon ja pysyy siinä. Sitä katsellessani minusta tuntuu, että olen itsekin kärpäsenä katossa huoneessa, joka on ylösalaisin. Me tarkkailemme toisiamme, minä kärpästä ja kärpänen minua. ”Eläkeläisenä tunnen itseni usein ’kärpäseksi katossa’. Se on tuttu olotila.” Tunnen olevani valtavirran ulkopuolella. Seuraan kaikkea hiukan sivusta. Siitäkin huolimatta, että meitä eläkeläisiä on jo paljon. Virkamiesten mielestä meitä on ihan liikaa. Mitä kauemmin aikaa kuluu eläkkeellejäämisestä, sitä enemmän tunnen olevani kärpäsenä katossa. Erilaiset suhteet hiipuvat kuin varkain kunkin fyysisistä, henkisistä tai taloudellisista rajoitteista riippuen. Siinä vaiheessa, kun asiaan itse mahdollisesti havahtuu, hautajaisia on jo useammin kuin muita ’joukkotapaamisia’. Viimeinenkin oljenkorsi murtui. ”On hyvä rakentaa edes joitain siltoja.” Digikaverit ovat tulleet tilalle. Päivittäiset etäkontatktit syövät aikaa. Huomaan viettäväni  ison osan päivästä ruutua tuijotellen ja vastaillen viesteihin tai kommentteihin, joiden sävy usein jää hymiöistä huolimatta hieman epäselväksi. Kehonkieli puuttuu. Ja yhtäkkiä kello on jo paljon! Olen liittynyt myös eläkeläisten kerhoon, jotta näkisin edes vilauksen lajitovereistani. Kerran viikossa, paitsi kesällä, harmaahapsiset naiset ja miehet kokoontuvat yhteiseen kahvihetkeen. Kokemuksen rintaääni puhuu, yleensä yhteen ääneen. Diagnoosit sinkoilevat ilmassa. Kahvi on hyvää eikä kyytipojassakaan valittamista ole. Joskus kokouksessamme vierailee ulkopuolinen, paikallisen vanhusneuvoston jäsen tai tekohammasasiantuntija. ”Vakiojäsen lausuu muutaman ajatuksen ystävyydestä. Niin on tunti kulunut, ja kaikilla on jo kiire päivälevolle.” Eläkeläisenä maailmani on muuttumassa yhä enemmän staattiseksi. Se minua huolestuttaa. Dynaamisuus ja muutos tuntuvat olevan jossain muualla. Jos jotain huushollissani pörräävältä kärpäseltä kadehdin, sen ääreisnäköä ja laajakulmaa. Kun maailma, ainakin median esittämä, on jälleen kerran murroksessa ja muuttumassa, siitä saattaisi olla hyötyä. Mutta yhtä lailla kuin laajakulmaa toivon omaavani myös hyvän syvyysnäön, sillä mielestäni tärkeämpää (tai ainakin yhtä tärkeää) kuin kysyä mitä, on oivaltaa miksi. Osaisi väistää ne kärpäslätkän iskut. Havahdun taas sijaltani kärpäsen surinaan. Se on laskeutunut katosta ja surisee korvani yllä. Huitaisen sitä. Siinä samassa se katoaa ovenraosta parvekkeelle ja ulos. Kyllä eläkeläisen elämässäkin saa olla kunnon positiivista pöhinää!

Istun alas toimeksiantoni ensimmäistä tehtävää varten. Haastattelen eläkkeelle siirtynyttä Sirkku Tapeinopoulosia ja aloitusajankohdaksi olemme sopineet klo: 9.30. Soitan minuuttia ennen sovittua ajankohtaa ja Sirkku vastaa iloisena kuten edellisenä päivänä haastattelua sopiessamme. Sirkun siirtyessä päätyöstään eläkkeelle työkaverit olivat kysyneet: “Kai tulet meitä aina välillä moikkaamaan?” Luulen ymmärtäväni ainakin osaltaan työkavereiden kysymykseen liittyviä motiiveita. Sirkusta on helppo pitää. Palaan vielä otsikon kysymykseen haastattelun lopussa, mutta sitä ennen tutustumme paremmin Sirkkuun. Kysymyspatteristoni alussa on koko haastattelun suurin kysymys: Kuka olet? Kysymys on suuri, sillä siihen on vaikea vastata. Vastaamisen vaikeus johtuu kait siitä, että ihminen on osaltaan tuntematon jopa itselleen. Identiteettiä on vaikea sanoittaa myös siksi, että kokemuksemme minästä liittyy toimintaympäristöihin, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Esitän kysymyksen ja Sirkku vastaa kuvailemalla itseään erityisesti sosiaalisten suhteiden kautta. “Olen positiivisesti elämään ja ihmisiin suhtautuva ja minulle on edelleenkin tärkeää oppia uutta. Elän mahtavassa parisuhteessa ja ihanan tyttären perheen läheisyydessä.” Kysyn seuraavaksi Sirkulle tärkeistä asioista. Hän mainitsee läheisten hyvinvoinnin olevan erityisen merkittävää. Kysyessäni unelmista Tapeinopoulos vastaa varmaan, mutta lämpimään tyyliinsä: “En oikeastaan koskaan unelmoi. Paremminkin asetan tavoitteita ja sitten alan toteuttamaan niitä.” Eläkkeelle siirtyminen ja työyhteisön tuki Ekonomitaustan omaava Sirkku on toiminut urallaan mm. ravintolayrittäjänä, bisneskonsulttina ja POP Pankkiliiton kehittämispäällikön tehtävässä, josta hän jäi vuosi sitten eläkkeelle. — Olin nähnyt eläkkeellä olevia ihmisiä, mutta en ennättänyt kovinkaan paljon ajatella eläkkeelle siirtymistä. Toki asiaa tuli pohdittua, samalla kun tein Sparraten eläkkeelle – verkkovalmennusta POP Pankkiliitolle ja POP Pankeille. Tapeinopoulosin viimeiset työvuodet olivat kiireisiä ja hän kertookin eläkepäiviin liittyneiden ajatusten tuntuneen hyvältä. Työpaineita vasten eläkepäivät näyttäytyivät mahdollisuutena viettää aikaa ruoanlaiton, mielenkiintoisten työprojektien ja kirjallisuuden parissa. Myös ajatus kasvavasta ajasta lastenlasten kanssa tuntui Sirkusta kutsuvalta. “Sen verran valmistauduin eläkkeelle siirtymiseen ennakolta, että toimin aktiivisesti Twitterissä ja LinkedIn-palvelussa. Kerroin myös viimeisen työssäolovuoden aikana monelle, että tulen ottamaan eläkkeelle siirtymisen jälkeen heihin yhteyttä.” Sirkku puhkeaa iloiseen puheensorinaan, kun kysyn siirtymävaiheeseen liittyneestä työnantajan tuesta. — Viimeinen työviikko oli aivan uskomaton. Koin, että työporukka halusi kertoa viimeisen työviikkoni aikana kuinka tärkeä olen ollut heille. Viikon alussa työhuoneeni oli koristeltu muun muassa pinkein sifonkiverhoin ja pinkit säärystimetkin oli kudottu. Keskiviikkoaamuna kaksi kollegaani lauloivat minulle ja torstaina tanssittiin salsaa. Läksiäispäivän aamuna sain lahjakortin hierojalle ja toimitusjohtajamme johti mietiskelyhetken. Se oli hieno ele, sillä olin itse esitellyt ja johtanut mietiskelyhetkiä työyhteisössämme. Tapeinopoulos kertoo myös kuinka työnantaja keskusteli hänen kanssaan siitä miten kokemus ja hiljainen tieto saataisin pysymään organisaatiossa. Sirkku olikin työnantajan tavoitettavissa eläkkeelle siirtymistä edeltäneen viiden kuukauden loman ajan. — Kiitos viimeiselle esimiehelleni. Teija Naumanen oli pitkän urani paras esimies. Hän luotti meihin kaikkiin ja sai aikaan mahtavan innostuksen ilmapiirin. Eläkkeelle siirtyminen ja muutokset sosiaalisissa suhteissa Haastattelun loppupuolella kysyn Sirkulta, miten päätyöstä eläkkeelle siirtyminen vaikutti hänen sosiaalisiin suhteisiin. Haastateltava toteaa, että kollegaverkoston poisjääminen oli hänelle iso muutos, vaikka hän oli yrittäjänä toimiessaan tottunut yksin työskentelemiseen. “Eläkkeellä ei löydä välttämättä keskustelukumppania, jonka kanssa voisi jutella projekteihin liittyvistä asioista. Sosiaalinen media on kuitenkin osoittautunut hyväksi välineeksi käydä tällaisia keskusteluja.” Haastattelua päättäessäni olen vaikuttunut haastateltavan energiasta, kokemuksesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta ihmisiin. Huomaan myös pohtivani eläkkeelle siirtymistä ja Sirkun työkavereiden kommenttia. Kuinka voisin itse toimia asiakassuhteissa, työpaikalla ja ystävien kanssa niin, että eläkkeelle siirtyessäni joku sanoo minulle: “Kai tulet meitä aina välillä moikkaamaan?”

Kun kansaneläkelaki säädettiin 60-luvun alussa, ihmiset ymmärsivät kuolla muutama kuukausi eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Nyt tilanne on usein se, että eläkkeelle siirtymisen jälkeen eletään vielä 15-30 vuotta. Kun (bio)teknologia vielä kehittyy ja se liitetään kehoihimme entistä intensiivisemmin, kuoleman rajapyykki siirtyy meistä monella vielä etäämmäs. Kun olin lapsi, 50-vuotispäivillä oli tapana ostaa herroille hopeapäinen kävelykeppi. (Ja jotkut onnekkaat saattoivat saada lahjaksi myös tekohampaat.) Itse vietin kyseistä merkkipäivääni juoksemalla 100k ultramaratonin. –> Millainen onni sinulla on ollut geenilotossa?–> Miten lapsuuden perheessäsi vastattiin emotionaalisiin tarpeisiisi?–> Miten olet pystynyt ja jaksanut huolehtia itsestäsi pitämällä yllä omaksi parhaaksesi vaikuttavia elintapoja? Nämä kolme vaikuttavat yhdessä ja erikseen siihen, millaiseksi loppuelämäsi muodostuu. Mahdollisuus avautua uudelle syntyy, kun työn ja muiden velvollisuuksien pakko väistyy ja saa ihan itse luoda oman näköistään elämää. Työtä tehden tai ilman sitä. Pidätkö itseäsi sen arvoisena, että pidät huolta itsestäsi? Pystytkö ylittämään sen kuilun, joka syntyy tietämisen ja toimimisen välillä – tiedät, mikä on sinulle hyväksi ja pystyt voittamaan esteet sen toteuttamisen tieltä? Osaatko tasapainottaa halun ja tarpeen ja siksi johtaa itseäsi kestävällä tavalla? Näillä valinnoilla ja päätöksillä oman elämän viimeinen neljännes luodaan. Sillä vuosia on monia – olisiko hienoa saada kokea elävänsä vahvemmin? Sillä kyse on myös siitä, mennäänkö sillä, millä on menty tähänkin asti vai löytyykö itsestä jokin, joka haluaa toisenlaisen lopun tälle elämälle. Terveys avaa optioita monelle tavalle elää. Mutta elää voi monella tavalla. Joskus siitä huolimatta -elämä avaa silmät näkemään toisia mahdollisuuksia. Este on myös polku. Kirjoittaja: Mikko TaskinenMikko Taskinen on valmennusyritys Peilaus Oy:n perustaja, ratkaisukeskeinen valmentaja ja certified performance coach. Mikko viettää aikaansa tutkimalla mielen toimintaa ja etsimällä yhdessä asiakkaittensa kanssa ratkaisuja mielen parempaan hyvinvointiin.