Ääni kuulokkeissa “Hello”
“Hi there” minä vastaan.
Tulee hetken hiljaisuus ja sitten kuuluu varovainen kysymys “May I ask, how old are you?”.
“Oh sure, I’m quite old dude. Maybe you don’t believe it, but I’ll turn sixty in a month”.
Taas lyhyt hiljaisuus, vastapuoli taitaa miettiä kuuliko oikeasti oikein, mutta sitten kuulokkeista kuuluu “And you play Fortnite?”.
“Yup” minä sanon nauraen.
“Wow, really, that’s COOL” kuuluu kuulokkeista.
Vastapuoli toteaa vielä lisäksi, ettei ole koskaan pelannut näin vanhan tyypin kanssa, mutta äänessä ei ole yhtään halveksuntaa tai vähättelyä, pikemminkin päinvastoin. Pelin kuluessa juttelen n. parikymppisen itävaltalaisen kaverin kanssa sekä itse pelistä että myös siitä, miten nykyajan seniori-ikäiset ihmiset pysyvät paremmin ja paremmin mukana tässä kiihkeästi muuttuvassa maailmassa.
Valitettavasti hävityn pelin jälkeen pysähdyin itsekin miettimään tätä aikaa ja kaikkia niitä muutoksia mitä yhteiskunnassa ja omalla kohdallani on 60 vuodessa tapahtunut. Olen saanut seurata tietotekniikan kehittymistä reikäkorttiajasta mobiiliin kommunikointiin äänellä ja kuvalla. Olen ollut todistamassa, en pelkästään vuosikymmenen tai vuosisadan vaihtumista, vaan vuosituhannen vaihtumista, kaikkinen pelkoineen siitä, että lentokoneet tippuu taivaalta ja hissit pysähtyvät tasan keskiyöllä. Ei niin sitten kaikesta vouhotuksesta huolimatta käynytkään, mutta oltiinhan siinä vähän aikaa ns. jännän äärellä.
Olen nähnyt myös kuinka yhteiskunta, arvot ja asenteet ovat muuttuneet. Ei välttämättä parempaan kaikilta osin.
Kalenteri kuitenkin on lahjomaton ja omien ikävuosien karttuminen on ollut aika-ajoin kovin ahdistavaa ja olen viime aikoina miettinyt, miten minun pitäisi tätä elämääni 6-kymppisenä elää. Pitääkö minun luopua farkkujen käyttämisestä, lopettaa heavy metal -musiikin kuunteleminen ja heitettävä pleikkari Fortniteineen romukoppaan, koska 60 v? Ostettava hopeanharmaa Toyota, lippahattu ja teryleenit? Ei, ei ja ei! Tosin kroppa tuntuu todellakin 6-kymppiseltä, kolotuksia ja vaivoja on omiksi tarpeiksi, ja vaikka muille jakaa, mutta mieleni on ihan jossain muussa ajassa.
Kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, mietin pitkään miksi haluaisin itseäni kutsuttavan tässä isovanhemmuudessa. Ukki, pappa, vaari… ei hitossa, nuo kaikki kuulosti niin vanhalta. Kysyin sitten tyttäreltäni, sopiiko että lapsenlapsi puhumaan opittuaan kutsuu minua Äijäksi. Tyttäreni totesi, että lapsi kutsuu minua juuri siksi miksi haluan. Niinpä minusta tuli Äijä, ja sillä ei ole mitään tekemistä Nikula/Hynynen -tyyppisen äijäilyn kanssa.
Edelleenkin joskus nostaa hymyn ihmisten kasvoille, kun lapsenlapset, nyt jo teini-iän kynnyksellä olevat, huutelevat kaupassa “Äijä, täällä on niitä karkkeja mitä haluamme….”
Pukeudun jatkossakin vaatteisiin ja asusteisiin jotka koen omikseni, olkoonkin että ne voivat vaikuttaa jonkun mielestä “liian” nuorekkailta. Pitäydyn myös aikoinaan tehdyssä päätöksessäni, etten osta koskaan hopeanharmaata autoa, ihan vaan siksi, että ne on tylsiä. Edellinen autoni, limenvihreä Fiesta, jota myös kindermunaksi kutsuin, säilyy iloisena väriläiskänä sielussani. Jatkan mielimusiikkini kuuntelua, toivottavasti tulevaisuudessa eläkeläisryhmät lähtevät kylpylä- ja humppafestivaaliretkien sijaan Metallican, Rammsteinin tai Amorphiksen keikoille! Aloitin myös uusien taitojen opiskelun, videoeditoinnin alkeet edesauttaa dementian ehkäisyä ja ehkä taitoja voi hyödyntää joskus tulevaisuudessa ihan taloudellisessa mielessä.
Tällaisia mietiskellen olen tullut siihen tulokseen, ettei ole olemassa kaavaa siitä, millainen suomalaisen miehen tai naisen pitää olla missäkin iässä. Paras “kaava” on varmaan se, että tekee ja ajattelee niinkuin itsestä hyvältä tuntuu, silti kunnioittaen muiden näkemyksiä.
