Vaikka useille eläkkeelle jääminen on kauan odotettu hetki ja helpotus, voi arjen rutiinien häviäminen tuntua oudolta. Tilalle pitäisi keksiä mielekästä tekemistä – jotain, jossa olisi rytmiä ja toistuvuutta. Toinen, kenties inhimillisesti jopa suurempi kuormitus voi tulla sosiaalisen ympäristön häviämisestä: työkaverit jäivät menneisyyteen.
Tätä tärkeää muutoskohtaa monet työnantajat pehmentävät kutsumalla eläkeläisiään erilaisille kausikahveille, vaikkapa jouluisin. Mutta eivät joulukahvit itse ongelmaa tunteen haastavuudesta poista. Kun eläköitymisen hetkellä työ ei olekaan enää keskiössä, mitä jää jäljelle pohdinnan kohteeksi? No ne ihmiset. Uusien ihmisten etsiminen tilalle saattaa tuntua hankalalta, eikä ihme. Mistä apua tähän?
Kuten usein elämässä, negatiiviset tunteet ja kokemukset saavat aikaan, jos ei ihan paniikkimielialaa, niin synkistelyä ainakin: tuttu ja turvallinen on poissa – kaikki menee kyllä nyt aika lailla mönkään.
Näköpiiri kapenee kohti ongelmaa ja sen ympärillä ehkä kangastelevien ratkaisujen näkeminen saattaa olla haastavaa. Lähipiirin neuvotkin voivat olla liian yleisluontoisia ja jopa korostaa muutostilanteen yksinäisyyden tai ulkopuolisuuden kokemusta.
”Mene sinne, siellä on muitakin eläkeläisiä!”
…mutta kun minä en kaipaa elämääni muita eläkeläisiä?
Työyhteisön menettäminen on tapahtunut jokaiselle meistä työuran aikana todennäköisesti usein.
Eläköitymiseenkin liittyvän oman sosiaalisen työyhteisön häviämisen meistä jokainen on kokenut jo ennenkin, ja tyypillisesti myös useita kertoja. Työuran aikana vain tuo ihmisten häviäminen ei ole ollut muutoksen keskiössä. Kun ihminen päättää tai joutuu vaihtamaan firmaa, ei päätöksessä merkittävimpänä draiverina ole työpaikan ihmiset vaan tyypillisesti työtehtävät tai asema organisaatiossa. Sitten kun lähdön hetki koittaa, pidetään maljapuheita ja havahdutaan toteamaan, miten hienossa muutoksessa lopulta suurin harmi on tuttujen työkavereiden jääminen menneisyyteen. Nyt ne aikaisempien omien kokemusten opit voisi valjastaa hyödyksi.
Ratkaisu voikin löytyä yllättävän läheltä, omasta menneisyydestä – omasta kokemuksesta!
Eläköitymisen hetkellä sama logiikka voisi toimia kuin uuden työn etsimisessä: ehkä ei kannatakaan lähteä etsimään erityisesti uusia sosiaalisia piirejä arjen tuttaviksi? Sen sijaan voisi pohtia, mikä asia kiinnostaa ja mitä tekemällä saisi arkeen mielekästä ja ehkä jo pitkään kaivattuakin merkittävää sisältöä. Aivan kuin hakisi uutta työtä, samalla tavoin voi määritellä omat kiinnostuksen ja inspiraation lähteet. Myös omat vahvuudet ja erityispiirteet kannattaa listata paperille. Erona tässä tilanteessa vain saattaa olla suurempi vapaus määrittää ihan omista lähtökohdista, mikä minut oikeasti sytyttää, mikä innostaa. Kun sen löytää, sieltä ne samasta asiasta innostuneet ihmisetkin löytyvät.
